Autetaan äitiä – mutta miten?

Aluksi - kun esitän tässä ajatuksiani äitiydestä, en tarkoita, että voimme unohtaa isät. Toivon teidän nyt kuitenkin kiinnostuvan hetkeksi äitien sielunelämästä.

Olen onnellisessa asemassa siinä suhteessa, että minulla on ollut työssäni mahdollisuus oppia tuntemaan lukuisia tarinoita äitiydestä.  Äitejä olen tavannut yksilövastaanotoilla ja yhdessä lastensa kanssa perheneuvolatyössä.  Olen jo pitkään pitänyt äitien kanssa työskentelyä erityisen innostavana, koska mahdollisuuksia muutoksiin ja asioiden korjaantumiseen on olemassa valtavasti. 

Nämä ajatukseni perustuvat siis työssäni tekemiini havaintoihin sekä keskusteluihin, joita olen käynyt niin asiakkaiden kuin työtovereitteni kanssa.

Omaa riittämättömyyden tunnetta vaikea sietää

Äidiksi tuleminen alkaa siitä hetkestä, kun tytön tai naisen mieleen tulee ensimmäisen kerran mielikuva omasta vauvasta tai lapsesta.  Siitä hetkestä alkaen tämä tyttö tai nainen alkaa pohtia, millainen äiti minusta mahtaisi kehkeytyä?  Mitä äidiksi tuleminen tarkoittaa minulle?  Miten minä olen olemassa lastani varten?

Kun äitiys sitten tulee lapsen odotuksen ja syntymän myötä todeksi, pitää äidin alkaa punomaan äitiyden ja lapsen synnyttämiä ajatuksia ja tunteita osaksi omaa käsitystä itsestä ja omasta elämästä.  On vaativaa muuttaa käsitystä omasta elämästä tilanteessa, jossa vauva ja lapsi tekevät arjesta aikaisempaa paljon työläämpää. Kun tuntuu, ettei ehdi tekemään vauvan hoidon lisäksi juuri mitään muuta.

Kuitenkin juuri nämä muut tekemiset, jotka olivat itselle aikaisemmin tärkeitä, tuntuvat olevan sitä edelleen;  eivätkä vähiten siksi, että niistä tulee itselle onnistunut olo.  Ja erittäin vaikeaa saattaa olla myös sietää omia riittämättömyyden tunteita vauvan itkiessä ilta toisensa jälkeen mahanpuruja ja väsymystään.  Kun kuitenkin on tottunut onnistumaan monessa ja saamaan aikaan kaikenlaista.  Ja saamaan näistä asioista itselleen hyvää mieltä.

Tuen tarve ei ole heikkoutta

Työssäni olen huomannut, että toisinaan tämä omaa itseä ja elämää koskeva mielensisäinen muutos tapahtuu kuin itsestään, toisinaan siihen tarvitaan tukea.  Tuen tarve ei merkitse äidin huonoutta tai heikkoutta.  Äitiys nyt vaan vaatii joskus suurempaa ja joskus taas hiukan vähäisempää muutosta naisen minäkäsityksessä. 

Jos äiti on esimerkiksi oppinut olemaan enemmän lähipiirinsä tukija kuin tuen vastaanottaja, hänen saattaa olla vaikea ilmaista lähipiirilleen vauvanhoidossa kokemaansa epävarmuutta. Näin hän ei tule saaneeksi lähipiiriltään tarvitsemaansa tukea uudessa tilanteessaan.

Tai äiti, joka on oppinut arvostamaan itseään myönteisenä ja hyväntahtoisena ihmisenä, joutuu raivareita saavan lapsensa kanssa kohtaamaan omat suuttumuksen ja pettymyksen tunteensa. Eivätkä nämä tunnekokemukset asetu ihan helposti osaksi aikaisemmissa elämänvaiheissa aivan toisenlaiseksi rakentunutta minäkäsitystä.

Vaikka äiti kuormittuu kaikesta tästä arjen työläydestä ja psykologisen muutoksen vaativuudesta johtuen, ei ratkaisua mielestäni tarjoa äitiydestä ja lapsesta vapaalle irtautuminen. Lapsi tarvitsee fyysisen ja psyykkisen kehityksensä tueksi äidin, joka tunnistaa hänen tarpeensa ja kykenee vastaamaan niihin.  Äitiä ei tässä muutoksessa auta kestävällä tavalla se, että joku muu huolehtii lapsesta. 

Äiti hyötyy enemmän avusta siinä, että hän oppii tunnistamaan lapsensa tarpeita ja näkemään onnistumista siinä, miten hän niihin vastaa.  Tietysti käytännön apu lapsen- ja kodinhoidossa on tärkeä asia äidin väsymyksen ehkäisyssä, mutta psyykkisen muutoksen kannalta on kuitenkin keskeisempää se, miten äiti pysyy mukana äitiyden tuottamassa itseä koskevassa psykologisessa uudelleenarvioinnissa.

Käytännön apua ja hengähdystaukoja äideille

Uskon, että voimme tukea äitien selviytymistä parhaiten, kun tarjoamme äidille käytännön apua ja hengähdystaukoja arjen työteliäisyydestä.  Mutta samalla pitää huolehtia myös siitä, että tämän valtavan muutoksen keskellä sinnitteleville äideille järjestetään mahdollisuuksia aidosti asiantuntevaan ja hyväntahtoiseen psykologiseen ammattiapuun. 

Ammattiavun tulisi tarjota äidille vuorovaikutustilanteita, joissa hänen on mahdollista tunnistaa omat ajatuksensa ja tunteensa äitiyden tuoman muutoksen keskellä.  Ja tarjota apua siinä, että hän voisi alkaa pitää näitä oman mielensä sisältöjä arvokkaina tietolähteinä itsetuntemuksensa kannalta.  Ja että hänen olisi mahdollista ymmärtää, mistä kokemusmaailmasta nämä omat ajatukset ja tunteet nousevat.  Kun äiti näin tunnistaa ja hyväksyy itsensä realistisesti, löytyy hänen mielestään yhä enemmän tilaa lapsen tarpeiden tunnistamiseen ja niihin vastaamiseen.

Näin rakentuu kokonaisuus, jossa äitiyden mukanaan tuomat uudet kokemukset, ajatukset ja tunteet punoutuvat osaksi äidin käsitystä itsestä ja omasta elämästä.  Samalla lapsi ja hänen tarpeensa asettuvat äidin mieleen pysyvästi, vakaasti ja kauniisti.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Coronaria Tietotaidon blogissa 1.3.2016.