”On inhimillistä, ettei kaikki mene aina niin kuin pitäisi” – ADHD-pojan äiti Anu tietää, että asiat paranevat puhumalla

Kun Anun Vertti-pojalla diagnosoitiin ADHD, äiti joutui kasvokkain sen kanssa, että omaa ajatusmaailmaa on muutettava lapsen lähtökohtia vastaavaksi. Arki on joskus kuormittavaa, mutta onneksi vaikeistakin asioista voi puhua ammattilaisten kanssa.

Erään erityislastentarhanopettajan sanat Anu tulee aina muistamaan:

“Hoitaja sanoi minulle, että Vertti on lapsi, jolle tulee aina sattumaan ja tapahtumaan.”

Perhepäivähoidossa oli tuolloin huomattu, että reilun kolmen vuoden ikäinen Vertti on vilkas ja impulsiivinen lapsi. Oli Anukin sen pistänyt merkille, mutta kukaan ei oikein tuntunut uskovan häntä – paitsi tuo lastentarhanopettaja, jonka sanat lohduttavat edelleen Anua.

“Kaikki vain sanoivat, että pienet lapset ovat aina vilkkaita. Yritin selittää, että meidän Vertti on kyllä ihan tosi vilkas, mutta kukaan ei ottanut sitä tosissaan. Koin, että en tullut kuulluksi.”

Aurinkoinen ja hyväntuulinen Vertti on nyt jo 11-vuotias koululainen. ADHD-diagnoosin hän sai ennen koulun alkua. Se tuntui äidistä ristiriitaiselta.

”Tunsin sekä helpotusta että pettymystä. Kaikkihan olivat koko ajan sanoneet, että kun ikää tulee, Vertin käytös kypsyy. Mutta sitten ei käynytkään niin – ei se ollutkaan uhmaikää, joka vain jatkuu. Samalla diagnoosi oli helpotus, kun saimme selityksen sille, miksi Vertti toimii niin kuin toimii.”

Tällä hetkellä Anun elämä on yhdistelmä yrittäjän, opiskelijan ja erityislapsiperheen arkea. Se on melkoinen paletti pyöritettäväksi.

”Vertti on itse sanonut, että hänen jalkojaan ei ole tehty kävelemistä varten, ne on tehty juoksemista varten. Se kiteyttää hyvin sen, minkälaista Vertin elämä on: joko mennään täysillä tai sitten ei mennä ollenkaan. Ja kun jatkuvasti mennään kovaa, se tietenkin väsyttää ihan hirveästi lasta itseään, mutta myös minua, Vertin isää ja hänen isosiskoaan, joka joutuu jatkuvasti antamaan Vertille tilaa.”

Ajatusmaailma muuttuu erityislapsen myötä

Reilu vuosi sitten Vertti ja koko muu perhe pääsivät Kelan tukemaan LAKU-perhekuntoutukseen. Se on helpottanut kuormittavaa arkea.

Anun mielestä erityislapsen vanhempana on pakko muuttaa omaa ajattelutapaansa niin, että se tukisi lapsen tarpeita. Yksi tärkeä oivallus onkin ollut se, että ADHD-lapsi ei käyttäydy poikkeavasti tahallaan, vaan kyse on aina vahvasta sisäisestä tarpeesta, jolle lapsi ei voi mitään.

“Minun on ollut pakko joustaa omista periaatteistani ja tulla Verttiä vastaan niin, että voin tukea lapsen kehittymistä ja toimintaa nimenomaan hänen lähtökohdistaan käsin.”

Anu tietää, että vaikka arkea ja elämää on mukautettava tukemaan erityislapsen tarpeita, se ei suinkaan aina ole helppoa. Kun toisissa perheissä harmitellaan sitä, että lapset eivät laita vaatteita siististi naulakkoon, ovat erityislapsiperheen arkiset murheet ihan toisenlaisia.

“Jos minulta olisi aiemmin kysytty, saavatko lapset hyppiä pöydällä tai vaikka kiroilla, olisin tietenkin ollut jyrkästi vastaan. Nyt on ollut pakko muuttaa omaa ajatteluaan. Meidän perheessä kysymys on enemmänkin siitä, mitkä ovat ne tietyt pöydät, joilla lapsi saa pomppia.”

Vertti on liikkuvainen ja vilkas lapsi, mutta ulkopuolinen ei välttämättä pojan ADHD:ta huomaa. Vertti itse pitää sitä tietynlaisena supervoimanaan.

“Vertti ajattelee, että on hyvä esimerkiksi jääkiekossa siksi, että hänellä on kyky hyperfokusoitua. Mutta nyt vanhempana hän ymmärtää myös, että hänen aivonsa toimivat vähän eri lailla kuin muiden.”

Anua itseäänkin helpottaa tieto siitä, ettei hän voi päällepäin nähdä, miten paljon poika tekee päänsä sisällä töitä esimerkiksi yrittäessään istua paikoillaan tai keskittyessään koulutehtävään.

LAKU-perhekuntoutuksen tavoitteena on, että perhe saa lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvää tietoa sekä konkreettisia keinoja arjessa toimimiseen. Anu kokeekin, että kuntoutuksesta hyötyy paitsi lapsi itse myös koko perhe.

“Pidän siitä tavasta, jolla meidät ja Vertti kohdataan. Meidän LAKU-työntekijämme Marita on ihminen, joka osaa suhtautua arkemme haasteisiin aina rakentavasti ja ammattimaisesti. Olenkin sanonut, että ihan jokaisella erityislapsiperheellä pitäisi olla oma Marita, joka ymmärtää ja jolle voi puhua vaikeistakin asioista niin kuin ne ovat.”

Väsymys ei tee kenestäkään huonoa äitiä

Teinkö väärin? Miten pitäisi toimia? Onko hyväksyttävää tehdä näin? Tällaisia kysymyksiä erityislapsen äidin päässä pyörii paljon.

Perhekuntoutuksessa Anu on saanut arvokasta keskustelutukea, jonka avulla hän on voinut käsitellä vanhemmuuttaan. Erityisen paljon se on auttanut tilanteissa, joissa hän on ennen tuntenut epätoivoa ja jopa pelkoa.

“Keskustelujen kautta olen oppinut hyväksymään esimerkiksi sen, että vaikka tietäisin, miten pitäisi toimia, en siihen aina pysty – mutta se on inhimillistä ja ihan ok.”

Siksi myös kuntoutukseen liittyvä vertaistuki on ollut perheelle tärkeää. Kuntoutusviikonloppujen aikana Vertti on tavannut muita ADHD-lapsia samalla, kun muut perheenjäsenet ovat päässeet keskustelemaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.

Anu pitää tärkeänä myös sitä, että LAKU-perhekuntoutuksessa tavataan moniammatillista tiimiä paitsi yhdessä perheen kanssa myös niin, että aikuiset pääsevät keskustelemaan ammattilaisten kanssa kahden kesken.

“Lapsen tilannetta ei paranna se, että minä kerron, miten vaikeaa minun elämäni on. Siksi haluan aikuisten kesken jutella siitä, miten olen joskus ihan palasina. Vertin sitä ei kuitenkaan tarvitse tietää. Siksi valitsen sanani hyvin tarkkaan silloin, kun Vertti on läsnä.”

Kuormittavaa ja väsyttävää erityislapsen kanssa eläminen joskus on, sitä ei voi kieltää. Kun Vertti on koulussa, Anun ja hänen miehensä on oltava jatkuvasti puhelimen päässä: hetkenä minä hyvänsä koulusta saatetaan soittaa, koska Vertti on menettänyt malttinsa ja tilanne on karannut käsistä.

“Oikeastaan vain silloin, kun Vertti nukkuu, me muut saamme hetken verran hengähtää.”

Toisinaan Anu on ollut todella uupunut – erityislapsen kanssa eläminen on tavallaan jatkuvassa hälytystilassa olemista. Kuntoutuksen lisäksi Vertin ADHD-lääkitys helpottaa arkea.

”Aika nopeasti huomaa, jos lääke on unohtunut. Silloin esimerkiksi melutaso nousee merkittävästi ja joka paikkaan liikutaan tasajalkaa hyppien.”

Mutta erityisesti yksi ajatus Anua huojentaa. Sen hän haluaisi myös muiden erityislasten vanhempien muistavan:

“Vaikka olen välillä tosi väsynyt, se ei tee minusta huonoa äitiä eikä määritä vanhemmuuteni onnistumista.”

*Vertin nimi on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi.